Heipsistä! Tämä ei ole aprillipila, vaan totista totta! Se siis, että tänne ilmestyy nyt osa! :D Tänne ei olekaan aikoihin tullut osia, sillä olin kipeenä silloinjoskus... Mutta nyt tämän tupla viikonlopun kunniaksi suunnittelin ehtiväni tekemään kaksi päivitystä tarinoihini! (siis silleen, että yksi tänne ja toinen Iloliemeen, ei kahta molenpiin. :D) Elikkäs seuratkaa myös Ilolienten sivuja. Mutta nyt tuossa on uusi osa luettavissanne, menkääs lukemaan ;)

Kevään viimeisinä päivinä Johanna ja Johannes olivat tavalliseen tapaan lähtemässä kouluun.
-Miks meidänki pitää herätä nii aikaisin ja mennä koulubussilla vaikka ollaan niin ylempi arvosia? Johanna inisi isälleen, joka saattoi kaksikkoa bussille.
-Kuulepas pikku prinsessa ja perheen silmäterä, teidän ei tarvitse herätä läheskään niin aikaisin kuin köyhien- ja välikäsien perheiden lapsien. Heidän kova ja nuhjuinen autonsa saapuu aikaisemmin ja siellä ovat kovemmat penkitkin. Kuningattaren perheen pienokaiset haetaan viimeisenä pehmeä penkkisellä autolla, Peter huomautti.
-No silti, eikä koulu sitä paitsi ees ala vielä piiitkään aikaan! Johanna ärisi.
-Minusta 20 min on aika vähän, Peter ilmoitti.
-On se liikaa, Johanna pälätti pompaten bussin kyytiin.
-Hyvää koulupäivää! Peter karjaisi lapsien perään.


Bussin lähdön jälkeen Peter huomasi kukkien olevan hiukan nuutuneita kuuman auringon alla, ja hän päätti virvoittaa ne.
-Ei palvelijaa tarvitse kaikella vaivata, hänellä on niin tuhat ja sata muutakin asiaa hoidettavana. Parempi vain, että minä virkistän kukkaset, ei tästä mitään vaivaa ole, Peter pohdiskeli ja haki itselleen kastelukannullisen vettä.
-Voi, minulla on kaikki niin hyvin, mutta silti niin huonosti. Minulla on vaimo, kaksi lasta ja ylväs linna, jossa palvelija hääräilee. Johannes ja välillä kiukkuileva Johanna ovat parasta, mitä tiedän, mutta toivoisin niin saavani Jonnan pian kuntoon. Kohta en enää tiedä keinoa, millä saisin hänet parannettua, kaikki alkaa olla jo kokeiltua, Peter tuumaili haikeana.

Päivä vierähti nopeasti ulkona ollessa, ja pian Peter sai huomata kahden tutun lapsosen palaavan kotiin.
-Isi, autatko sä mua läksyissä? Johanna kysyi.
-Tietenkin, Peter lupasi. Jonannes oli seurannut tilannetta sivusta. Hänkin haluaisi pyytää apua, mutta mahtaisiko Peter haluta auttaa?
-Isi lellii aina vaan Johannaa, ja tuskin edes muistaa mun olemassa oloa, Johannes mietti murheissaan. Peter huomasi Johanneksen tuijottavan häntä, ja kysyi oliko pojalla joku hätänä.

-Mietin vain, että voisiko auttaa muakin läksyissä? Johannes vastasi.
-Tottakai, mutta autan ensin Johannaa, Peter kertoi.
-Mikset voi auttaa meitä yhtä aikaa? Me saatiin ihan samat tehtävät kummatkin, Johannes huomautti.
-Vaikka teillä olisikin samat tehtävät, kyselisitte kuitenkin eri asioita niistä, ja siitä ei tulisi silloin mitään. On parempi, että neuvon teitä molempia erikseen,

Peter perusteli.
-Niin kai sitten... Johannes myöntyi, ja katsoi pois päin Peteristä.
-Isi, alotetaan jo! Johanna huusi lattialta.
-Kyllä, kyllä, Peter sanoi, ja siirtyi Johannan viereen. Johannes seurasi heidän tuohujaan hetken miettien, mitä tekisi odotellessa Peterin auttavan häntäkin.

Lopulta Johannan läksyt oli saatu tehtyä.
-Enkä mä ollutkin hyvä? Osasin melkein kaikki kohdat ihan itse! Johanna lesoili.
-Olithan sinä, Peter myönsi. Johannes oli saapunut taas paikalle.
-Autatko sä mua nyt läksyissä? hän kysyi vähän kauempaa.
-Voi, selkää särkee jotenkin, varmaan se aamuinen puutarhan hoito... En taida jaksaa auttaa nyt sinua, mutta ehkä joku toinen kerta sitten, Peter selitteli.
-Mutta sä lupasit auttaa minuakin! Johannes huusi vihaisena.
-Olen pahoillani, mutta en vain nyt jaksa, Peter pahoitteli.

Johanneksen ei auttanut muu, kuin tehdä läksyt ilman apua.
-Kyllä mä nää osaan ihan hyvin itsekin! Ärsyttää vaan, kun iskä jo lupasi auttaa, mutta ei sitten auttanutkaan... Äh, mitä tähän kohtaan tulee, mä en osaa! Johannes parahti, ja alkoi kumittaa väärin mennyttä kohtaa niin rajusti, että läksy vihkon sivu repesi.
-No nyt hajoaa vihkotkin! Jos isi olisi auttanut mua, ei tätäkään harmia olisi koskaan koitunut! Ärsyttää, kun kaikki lellii ja paapoo vaan Johannaa!

Johannes murehti. Lilli-kissa seurasi Johanneksen vihoittelua sivummalta. Se ihmetteli, mitä poika oikein riehui, ja päätti pysyä sivulla tilanteesta. Johannes kyllästyi läksyjen tekoon, ja heitti vihkon päin seinää. Sitten hän marssi kylpuhuoneeseen.


Hetken päästä Johannes oli jo taas hyvällä tuulella. Aina, kun Johannekselle tulee paha mieli, hän menee katselemaan akvaariossa asustavia kaloja. Kalojen huoleton uiskentelu oli kiehtovaa katseltavaa Johanneksen mielestä.
-Voisimpa olla tuollainen kala! Sillon ei tarvitsisi tehdä läksyjä, tai katsella miten kaikki lellii Johannaa... Saisi vain uiskennella koko ajan. Se olisi siistiä! Johannes mietti. Pian hän kuitenkin heräsi haaveistaan palaten tähän hetkeen.
-Kello alkaa olla aika paljon, lähdenpä tästä vaikka nukkumaan, Johannes suunnitteli.

Jonna oli makoillut sohvalla koko päivän, ja lopulta oli jopa nukahtanut sikeään uneen painajaisia nähden. Häntä ahdisti katsella, kun muiden elämä vaikeutui vain hänen omien toimimisiensa takia. Jonnasta tuntui lapsien vihaavan häntä ja Peterin olevan aivan romahtamisen partaalla. Jonna tunsi unessaan jonkin pahan voiman uhkailevan häntä ja perhettään. Uni tuntui elämöivältä, ehkä ennemmin näyltä kuin unelta, ja se huolestutti. Jonna oli

ennenkin nähnyt tämän tapaisia unia, joten hän päätteli näkevänsä jälleen enneunta. Pahinta oli, ettei Jonna oikein saanut unestaan irti, mitä oli tekeillä, hän vain aisti jotain pahaa tapahtuvan lähiaikoina.

Seuraavana aamuna Johannes heräsi varhain lämpöisyyteen. Kesä oli viimein alkanut, ja tänään olisi ensimmäinen lomapäivä.
-Ihanaa! Viimein saan hiukan hengähtää koulujutuissa, eikä isinkään tarvitse esittää haluavansa auttaa minuakin läksyissä, Johannes tuumaili, jolloin sai taas pahan mielen palaamaan mietteisiinsä.
-Nyt on kesäloma, enkä aio kuluttaa sitä murehtimalla koulujuttuja! Nyt on hengähtämisen aika! Johannes suunnitteli jälleen hymyillen. Kesälomasta kuuluu ottaa kaikki nautinto irti, eikä murehtia ongelmia.

Myös Johanna oli hereillä, ja aivan täpinöissään hänkin. Johanna katsahti ikkunasta lupaavaan aamuun, ja sanoi:
-Tästä tulee vielä aivan mahtava päivä. Viimeinkin saa ottaa rennommin ja ulkoilla vain koko päivän! Nam, mitä aikaa! Johanna mietiskeli onnellisena, päivästä tulisi täydellinen!

Täydellisyys oli kuitenkin kaukaa haettua, koska Peter tuli luennoimaan lapsukaisilleen, että lomapäivätkin piti käyttää hyödyllisesti opiskellen.
-Isä kiltti, nythän on loma! Johanna aneli.
-Sitä suuremmalla syyllä tuleva kuningatar opiskelee mielellään. Meidän ylhäisten on tärkeä osata kaikkia mahdollisia taitoja, ja olla sivistyneitä, Peter järkeili lasten suitten kääntyessä vielä mutrumpaan.
-Mutta tänään on niin aurinkoinen kesäpäivä, haluaisimme vain leikkiä pihalla, Johannes ilmoitti.
-Ei sellainen käy päinsä! Te olette koko loman sisällä ja sillä selvä! Ymmärsittehän? Vanhempina sitten kiitätte minua, kun saatte lapsuuden opiskelun ansiosta monta stipendiä. Minä lähden nyt käväisemässä naapurissa, älkää sitten ihmetelkö, missä olen, Peter pölisi.
-Mikset sä opiskele? Johanna tivasi.
-Hah, minä olenkin opiskeluni jo suorittanut! Peter naurahti tyytyväisenä, ja lähti matkaan.

Peter palasi vasta iltamyöhään, jolloin opiskelijat olivat jo nukahtaneet sohvalle.
-Voi minun suloisia pikkuisiani, ovat lukeneet kirjoja niin tosissaan, että ihan väsähtivät lopullisesti. Ovatpa he suloisia nukkuessaan, Peter puhui itsekseen hiljaisessa huoneessa.
-Täytyy varmaan herättää heidät, etteivät ihan ilman iltapalaa jää, Peter tuumaili.

Johannes nukkui vain sikeästi ja rauhallisesti.
-Varmasti näkee jotain leppoisaa unta. Toivottavasti jotain Aamusta, täytyykin kutsua Sunit joskus vierailulle meille, jotta lapset saisivat taas hiukan tutustua, Peter päätteli.

Nukkuva Johannakin oli iloinen ja rauhoittava näky.
-Aivan kuin prinsessa Ruusunen sata vuotisessa unessaan. Mistähän me löytäisimme prinssin herättämään hänet. Enpäs vielä tiedäkään, kenen kanssa hän päätyykään naimisiin. Minun täytyy varmaan toimia hätä herättäjänä, Peter pohdiskeli.

Peter kumartui ravistaakseen Johannan hereille.
-Voi, ei teitä edes raaskisi herättää, muttette varmasti olisi tyytyväisiä, jos jäisitte ilman iltaruokaa,  Peter arveli.
Peter silitteli Johannan pehmoisia hiuksia, ja lopulta alkoi herätellä  Johannaa.

-Johanna, herää. On iltapalan aika, Peter puheli.
-Häh? Mitä? Johanna sanoi viimein hiljaa.
-Palvelija sai iltapalan valmiiksi, kai tekin tahdotte tulla syömään? Peter tiedusteli.
-Joo... Johanna puhui silmät vieläkin kiinni.
-Tulkaa sitten pian, jotta pääsette aikaisin nukkumaan. Aamulla olette sitten pirteitä ja jaksatte opiskella koko päivän tyytyväisinä, Peter ilmoitti.
-Huoh, alkais se koulu jo! Johanna parahti.

Ruokapöydän äärellä kukaan ei puhunut mitään, ja tunnelma oli muutenkin hiukan kiusaantunut ja äreä. Ruoka ei maistunut erityisemmin Johannalle, jonka katse osui surulliseen Jonnaan päin mietiskellen:
-Tänään sentään tuli syömään. Ei se haluais oikeesti olla meidän kanssa, se varmaan vaan esittää, et välittäis musta ja Johanneksesta.
-Johanna, mikset syö? Peter kysyi huomattuaan tytön lautasen olevan täynnä.
-Ei tää ruoka oikein maita, Johanna vastasi kyllästyneesti.
-Onko sinulla jotain huolia? Peter tiedusteli.

-Mikset sä äiti pidä meistä? Johanna kysyi yllättäen ja suoraan Jonnalta, joka ei edes ehtinyt vastata, kun Johanneskin liittyi keskusteluun:
-Niin, et koskaan halua leikkiä kanssamme.
-Eikä sua kiinnosta yhtään, mitä meidän elämässä tapahtuu, Johanna ärähti.
-Mutta lapset, Jonnalla on nyt vähän vaikeaa, koittakaa ymmärtää, Peter puolusteli.
Jonna ei kuitenkaan sanonut mitään, katsoi vaan murheissaan ensin Johannaa ja sitten Johannesta. Olivatko he todellakin tuota mieltä? Tavallaan lapset olivat kyllä oikeassa, eihän Jonna edes viettänyt heidän kanssaan yhtään aikaa, mutta kyllä hän silti lapsistaan välitti, hän ei vain osannut näyttää sitä heille.

-Mä en syö, jos äiti ei välitä meistä! Johannes karjaisi.
-No, en mäkään! Johannakin kiljahti, ja lapsukaiset pomppasivat raivoissaan tuoleiltaan lähtien pois huoneesta tömisevine askeleineen.
-Johanna ja Johannes, heti takaisin istumaan! Peter komensi katsoen lapsiinsa päin, muttei kumpikaan vastannut.
-Ei syödä! Me mennään nukkumaan, Johanna ilmoitti.

Lapsien äänähdysten hiljennyttyä ja lopulta kadottua Jonnan ilme vääntyi ankeaksi.
-Olen pilannut taas kaiken, ja ihan kaiken! Jonna parahti onnettomana.
-Etkä ole! Lapset ovat vain väsyneitä, ja sen vuoksi äkäisellä tuulella. Huomenna heillä on taas aivan toiset aatteet, Peter lohdutti parhaansa mukaan, vaikkei uskonut edes itse sanojaan. Jonna katsoi apeana tyhjäksi syötyä lautastaan sanoen vaisusti:
-Taidanpa minäkin tästä lähteä nukkumaan pilaamasta muiden hetkiä.
-Odota, olen kohta syönyt myös, joten voisimme mennä samaa matkaa, Peter yritti hömelöillä lausunnoillaan, mutta Jonna oli jo noussut pöydästä kävellen  kumarassa ja surullisena.

Seuraavana päivänä kurjuudet vain jatkuivat Paholaisen Pekon saapuessa härnäämään ja ärsyttämään, minkä vain pystyi.
-Kuinkas se meidän hallitsijamme tänään voikaan? Onko hänellä jotain vaikeuksia hallinnassa vai kenties paljon ongelmia? Pekko ilkeili.
-Ei Jonnalla ole koskaan mitään vaikeuksia ollut! Peter pimahti.
-Aa, ei tietenkään, kun hän ei ole tehnyt ikinä mitään maan kansalaisten hyväksi. Kyllä minä tietäisin aika montakin parempaa, Pekko ärsytti.
-Kuningattaren miehenä vaadin sinua poistumaan linnamme luota välittömästi! Peter karjahti.
-Hah, minä en lähde minnekään. Ei sinulla ole oikeuksia häätää minua pois, lähden silloin kun huvittaa. Ette vain halua kuulla totuuden puhetta korviinne. Et voi myöntää Jonnan olevan kaikkien aikojen hallitsija, Pekko mölisi lähtien kävelemään linnalle päin.

Ajan kuluessa myös toinen henkilö eksyi tavalliseen tapaansa kukkien täyttämälle pihalle, nimittäin Esko Kummala, joka oli jälleen karannut kotoaan.
-Jaahas... Mitäs tänään keksisin? Olen vieraillut jo niin monta kertaa, että olen saattanut jo kokeilla kaikkia ylhäisyyksien hupeja. Aina kuitenkin löytyy jotain uutta testattavaa, ja onhan tämä nyt parempi vaihtoehto kuin kyllästyä kotona, Esko mietiskeli.

Saavuttuaan sisälle linnaan, Esko alkoi tutkimaan suuren suurta paikkaa.
-Miten Pilvilinnat osaavat suunnistaa täällä? Minä olen ainakin aivan sekaisin, vaikka olen käynyt täällä jo monta kertaa, Esko pohdiskeli kävellessään.

Yllättäen Eskon silmiin osui huone, jossa ei ollut ennen käynytkään, ja sattumalta, myös ylhäisyyksien ylhäisyys, kuningatar Jonna oli lillumassa porealtaallaan. Esko ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa, mutta lopulta hän rohkeni ja kysäisi:
-Anteeksi teidän korkeutenne, mutta viihdyttekö siellä yksiksenne? Minulle ainakin tulisi tylsää...
Jonna ei kuitenkaan vastannut, oli vain samassa tönkössä ilmeessään, vaikkei Esko sitä voinutkaan nähdä, sillä Jonna oli häneen selin.

Esko ei jaksanut jäädä odottamaan Jonnalta vastausta, vaan rohkaistui, ja pomppasi mukaan lämpöisään veteen.
-Saanko häiritä teitä? Esko kysyi uudelleen, jolloin Jonnan kasvoille levisi hymy.
-Kaikin mokomin, Jonna vastasi iloisena siitä, että joku oli tullut vapaaehtoisena hänen seurakseen.

Kauaa hymy ei pysynyt Jonnan kasvoilla, se hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Jonna muisteli eilistä tapahtumaa ja kaikkea muutakin, mikä sai hänet surulliseksi. Esko aisti, ettei kaikki ollut hyvin. Hän halusi auttaa jotenkin.
-Mikä teillä on? Esko kysyi väistelemättä.
-Ei sinun tarvitse teititellä minua. En ole niin hyvä ihminen kuin kaikki luulevat, Jonna vastasi hiljaisesti.
-Selvä, mutta mitä tarkoitat? Esko jatkoi kyselemistä.
-Joskus tuntuu, että kaikki ikävä kaatuu niskaan, olen pilannut kaiken! Jonna parahti.

Esko huomasi, ettei Jonna halunnut kertoa, mistä oli kyse, joten hän päätti lopettaa turhat kysymykset ja sanoa veikeästi:
-Joskus saattaa tuntua siltä, muttei pidä jäädä murehtimaan ja tylsistymään. Elämä on elämisen arvoista!
Esko läpsäisi kädellään hiukan vettä, joka lennähti Jonnaa päin.

Jonna laittoi nopeasti kädet kasvojensa tielle. Esko säikähti Jonnan suuttuvan, olikohan nyt sopivaa alkaa leikitellä kuningattaren kanssa?
-Voivoi, mitä jos hän häätää minut nyt pois luotaan, Esko pelkäsi.

Jonnan reaktio oli kuitenkin päinvastainen, mitä Esko oli kuvitellut. Jonna läppäisi kädellään takaisin vesipesun Eskon kasvoille, eikä tämä ehtinyt edes varautua.
-Hahah, huijaukseni onnistui! Jonna sanoi innostuneena silmät loistaen.
-Näköjään, hehheh, Esko naurahteli.
-Kiitos, Jonna sanoi hymyillen.
-Ööh... Mistä? Esko ihmetteli.
-Minulla ei ole aikoihin ollut näin hauskaa! Jonna kertoi, mitä Esko kummasteli mielessään:
-Eikö kuningattaren elämä ole aina hauskaa? No, mukavaa olla hyödyksi.

Palvelija kulki samaan aikaan huoneen läpi kuljettaen vanhaa sanomalehteä. Hän yllättyi nähdessään Jonnan niin riemukkaalla päällä. Palvelija ei edes muistanut, milloin kuningatar oli viimeksi nauranut.
-Ehkäpä Jonna on parantunemaan päin. Se olisi mahtavaa kaikkien kannalta! palvelija innostui.

Roskapöntölle saapuessaan, palvelija huomasi ison tuholaisarmeijan juhlimassa. Palvelija kiiruhti hakemaan sisältä tuholaismyrkkyä ja ruiskutti sitä rajusti purkista ulos. Tuholaiset eivät kuitenkaan kuolleetkaan kuten normaalisti, joten palvelija joutui touhuamaan ihan iltaan asti myrkyttelemään.
-Miksi ihmeessä ette kuole? Tässä menee minulla muista hommista aikaa pois, kun joudun täällä teidän öttiäisten kimpussa olemaan! palvelija karjahti ääneen Pekon kävelemässä kotiaan kohti.
-Hehhehhee, Camillan opettama loitsu tehosi, Pekko tirskui itsekseen.

Myös Lilli oli villillä päällä. Se viihtyi ihanan lämpöisän viileässä kesäyössä.

Lilli oli niin hupsulla päällä, että meni raapimaan pensasta (?).

Niin vaan aika rientää, ja eräänä kirkkaana kuumana aamuna oli taas uuden lukukauden aika. Koko loman ahkerasti opiskelleen Johanna ja Johannes kävelivät tyytyväisenä koulubussille päin.
-Vihdoinkin se hullun rankka kesä on ohi, ja päästään viimeinkin tapaamaan taas kaikkia kavereitamme! molemmat ajattelivat, eikä Johannaa haitannut enää "aikainen" herätys ja kouluun meno.

Peter oli jälleen innostunut puutarhan hoitamisesta, ja oli sanonut palvelijalle hoitavansa mielellään kukkia, ettei tämän tarvitsisi käyttää siihen aikaa monien muiden kiireiden keskellä. Koulupäivän loputtua Johanneskaan ei ollut enää vihainen syrjinnästä, vaan kysyi reippaasti:
-Isä, voisitko auttaa minua tänään illemmalla läksyissä?
-Voi rakas poikani, tietenkin. Sano vain, milloin haluat minun auttavan, niin tulen silloin, Peter lupasi. Johanneksen naamaan ilmestyi iloinen leveä hymy, ei isä syrjinytkään häntä, vaikka olikin niin kuvitellut.
-Kiitos isä, olet paras! Johannes kertoi, mikä sai Peterinkin hymyilemään onnellisesti.

Hetken päästä pihalle ilmestyivät Aurora ja Aamu, joita Peter oli kehottanut menemään tervehtimään. Kilttinä poikana Johannes suostui, ja tervehti Auroraa kohteliaasti.
-Päivää rouva Sun, hauskaa, kun tulitte, Johannes tervehti.
-Kiitos, hyvää päivää sinulekin. Menehän nyt leikkimään Aamun kanssa, Aurora komensi.
-Okei, Johannes myöntyi lähtien Aamun luokse.


Peter heitti kastelukannun kädestään nopeasti pusikkoon, ja meni pitämään seuraa Auroralle.
-Pihanne kukoistaa niin kauniina kesällä. Palvelijanne on todella ahkera ollut! Aurora huomautti.
-Kröhöm, niin, hihhih! Näytätpä sinäkin kukoistavan. Mitäs varten te muuten kävelette täällä päin? Peter tiedusteli.
-Ajattelin, että lapsien olisi aika tutustua lisää, jos kerran aikuisina naimisiinkin menevät, Aurora muistutti.
-Aivan! Olin jo ihan unohtaa tämän kaiken hässäkän keskellä. Olet oikeassa, Peter innostui.

Johanneskin oli ehtinyt tulla jo hilpeän Aamun juttusille.
-Terve! Hauska nähdä pitkästä aikaa, Johannes tervehti.
-Sanos muuta! Mehän nähtiin viimeksi silloin, kun mä olin vielä vauva, Aamu sanoi. Johannes tarkkaili Aamua. Tämä oli todella muuttunut sitten vauva-aikojen.
-Ei Aamu ehkä olisikaan hassumpi vaimo, mutta enpä silti oikein perusta naimisiin menosta... Onkohan Aamulle jo kerrottu, että me mennään naimisiin sitten aikuisina? Johannes pohti mielessään.

Lapset kävivät istumaan pehmoiselle nurmikolle, ja alkoivat keskustella kaikenlaista.
-Arvaa mitä? Aamu kysyi yllättäen kesken keskustelun.
-No? Johannes ihmetteli.
-Sä oot mun paras ystävä, ollaan ystäviä aina! Aamu paljasti.
-Kättä päälle! Johannes naurahti ojentaen kätensä kohti Aamua, johon tyttö tarttuikin. Siinä he sitten istuivat pitäen toisiaan kädestä, kunnes Aamu nousi ylös.

-Mun pitää varmaan jo lähteä, heippa! Aamu selitti ja lähti kipittämään kotia kohti.
-Hei sitten. Nähdään taas pian! Johannes huikkasi tytön perään. Aamu hymyili iloisena kuullessaan Johanneksen sanat. Ettei Aamu vain olisi ihastunut Johannekseen? ;)

Illalla Peter neuvoi Johannesta läksyissä. Samalla keskusteltiin vähän muutakin.
-Mitäs juttelitte Aamun kanssa tänään? Peter uteli.
-No ei mitään, Johannes sanoi.
-Kai ymmärrät, että tulet menemään Aamun kanssa vielä onakin päivänä naimisiin? Kannattaa nyt tutustua häneen hyvin, Peter neuvoi.
-Aha, Johannes vastasi. Häntä ärsytti, kun Peter koko ajan vihjaili naimisiin menosta.
-Haluan olla vielä lapsi, enkä miettiä tulevaisuutta aikuisuuteen asti, eikö isä tajua? Johannes mietti. Lopulta läksyt oli saatu tehtyä, ja Johannes pääsipois piinapenkistä.

Näin siis alkoi Taikapölyjen toinen kierros! Olen ihan innoissani, sillä tällä kierroksella tulee syntymään paaaljon vauveleita, sillä monissa perheissä jäisellaiseen kohtaan. Hih. Mutta nyt siis kommentoikaa, ja hyvää pääsiäistä kaikille! <3